MIKA MYLLYLÄN SUOHARJOITUS ON PÄÄTTYNYT
Mestarihiihtäjä Mika Myllylän kymmenvuotinen kujanjuoksu on päättynyt. Hänen kuolemansa antaa aihetta varovasti tarkastella huippu-urheilun merkitystä yksiön ja kansojen vaiheissa. Hänet muistamme pelkää jännettä ja lihasta olevana herkkänä erittäin lahjakkaana ja tunnollisena urheilijana. Suuruutensa hehkussa viimeistään suossa tarpovana kärsimysurheilijana - lähes ikoniksi tuotettuna voittamattomana karpaasina.
Hänet nostettiin menestyksen ja riemun päivinä kansakunnan ja hiihdon kaapinpäälle - ihailluksi kokokansan kamppilun esikuvaksi ja sankariksi. Se mitä kaikesta glamurista jäi käteen voi jokinen miettiä oman tykönänsä. Häneen valitettavasti henkilöityi paljolti myös hiihdon romahtanut tila.
Todellisen arvonsa menettäneet mitallit kaulassa hän suistui Lahden jälkeen hitaaseen kuoleman liukuun. Hän liittyi pitkään kejuun menestysurhilijoiden varhaisia luonnottomia menehtymisiä ja putoamisina urheilun jättämään totaalisen tyhjiöön. Joiltain maineensa säilyttäneiltäkään urheilijoilta se ei täytty millään inhimillisillä keinoilla. Jotain ratkaisevaa täytyisi kansakunnan ja urheilusta vastaavien taustatahojen kuitenkin tehdä näiden entisten urheilijasankareidensa suhteen. Huippu-urheilijoiden psykologiseen valmennukseen ja työnohjaukseen tulisi liittää myös ja ennen muuta urheilun jälkeinen epävarmuuden aika. Onko kilpaurheilusta tulossa pahe johon ei nuorisoa kannata enään seuraamuksien pelossa ohjata?
Nyt viimeistään pitäisi urheilujärjestöjen ja opetusministeriön tulisi kaikesta vaikeuksista huolimatta tehostaa näiden urheilijoiden yksilölähtöistä jälkihoitoa. Tulisi tehostaa uuteen ammattiin ja elämään kiinni pääsemistä. Tiedän sen, että työtä on tämän eteen jo tehtykin mutta onko riittävästi sitä pitäisi tarkkaan tutkia? Urheilun eettisenlautakunnan pitäisi kokoontua tutkimaan Myllylän tapausta.
Tarvittaisiin ilmeiseti myös jonkunlaista urheilun totuuskommissiota, joka virallisesti vapahtaa rikkeenä tunnustanneet urheilijat piinastaan. Puhutaanhan urheiluretoriikassa paatoksella muutenkin koko ajan virallisista tuloksista kilpailuista ja muista rankatuista saavutukisista, miksei myös virallisista anteeksiantamisesta - asioiden viralliseta lopullisesta sovittamisesta. Myös näiden kaikkien pahimpien tapausten osalta.Kaveria ei tulisi jättää urheilupiireissäkään! Muutenhan urheilussa on kyse pahimmiltaan roomalaiseta gladiaattoreiden taistelusta, jossa jonkin on aina kuoltava. Sitä säälimätöntä kauheutta tuskin kukaan enää haluaa. Tätä vaatii jo pelkästään kristillis-humaani ihmislähtöinen oikeudenmukaisuus ja kaikkinainen jumalallinen kohtuus!
Hän kertoi julkisuudessa uskostaan, muutta sekään ei tuonut ratkaisua hänen kujanjuoksuunsa. Myllylä oli hiihtäjistä ainoa rehellinen mies joka tunnusti käyttäneensä epoa ja muita vilunkikeinja ja siksi häneen kohdistuikin suurin huhujen polte ja asiallinenkin tutkiva rapaortointi median taholta. Asiallinen media on tiedonkulun ja kaiken avoimuuden elinehto. Vapaan lehdistön ja medoiden oikeutta kertoa tarkistetut tosiasiat puolustan ehdottomasti ja periattessa. Siitä ei saa tinkiä tippakkan.
Mutta rahanahneiden keltaisten kotkien oli helppo häntä luovasti nokkia ilman mitään pelkoa seuraamuksista oikeusistuimissa. Hänestä imettiin ja hän sai valtavasti taloudellista hyötyä myös itselleen. Urheilutapahtumat muuttettiin rahaksi 20 vuotta toki täysin ansioista oikeututustikin mutta myös hyödynnettiin armotta koko lopun käryn jälkeisen ajan. Tätä ei kai kiellä nyt enää kukaan. Asiat karkaisvat täysin käsistä, eikä ollut enää selvää rajaa hiihtäjän suhteen. Tämän vuotinen epo-oikeudenkäynti lienee hänelle viimeinen pisarasa hiihdon takaiskujen ja tutkimusten loputtomassa ketjussa.
En väitä oleenkaan, etteikö Mika Myllylä ollut oman onnensa ja onnettomuutensa seppä ja lopulta hän menetti koko elämänsä urheilun jalona pitämälleen arvojen alttarille!. Syyt ovat syvällä niin sysissä kuin sepissäkin se on täysin selvää. Herää vanha kysymys eikö urheilu ole kuitenkin pohjimmiltaan aikuisten vapaitten miesten iloinen leikki, eikä missään nimessä elämää suurempi asia!.
Eikö huippu-urheilussa asioilla ole mitää rajaa tai tolkkua eikö tunnustettuja virheitään voisi antaa myös itselleen anteeksi? Urheiluliitosta tarjottiin hänelle apua, mutta hän ei halunnut apua ottaa vastaan, vaan vakuutti loppuun asti pärjäävänsa omillaan. Ilmeinen lohduton häpeän tunne ja kaikkeen turhautuminen leimasi hänen elämäänsä koko käryn jälkeisen ajan. Hiihtäjä sankarillemme toivon kunnioitettua rauhaisaa tuonen lepoa.
Ado Sakari Ala-Krekola
Kouvola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti