Tuleva Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on päättänyt perustaa työryhmän selvittämään lasten ja nuorten syrjäytymistä. Toivottavasti siitä tulee vankka konkreettinen toimenpideohjelma lasten ja nuorten hyväksi! Nuorison syrjäytymiskehitys on jatkunut Suomessa jo reilut viisitoista vuotta. On aika viimein toimia ja katkaista yhteiskuntaa jäytävä kehitys.Ensikerran siihen havahduttiin laman jälkeen vuonna 1995. Tyly tosiasia on, että vuosittain noin kymmenen prosenttia ikäluokasta on pudonnut perinteisessä mielessä täysin sosiaalisen yhteiskunnan ulkopuolelle.
Kuntia ja valtiotakaan ei asia ole pahemmin enää aikoihin hetkauttanut, koskapa kehitystä ole saatu pysähtymään. Kuntien tiukka taloustilanneko on taustalla vai mikä on kynnyksenä? Lasten ja nuorten syrjäytyminen on innoittanut uskomattoman määrän korkealaatuista akateemista yhteiskunnallista tutkimusta. Karu totuus on kuitenkin, ettei ne opinnäytteet ja muut perinpohjaiset selvitykset ole huonoa tilanetta mitenkään muuttaneet. Pelkää maantietä on Suomella tarjolla osalle nuorisostamme edelleen vuonna 2012!
En aliarvio kodin keskeistä merkitystä kasvattajana, mutta kuntien ja valtion täytyy tunnustaa vastuunsa köyhyydessä elävien lasten ja syrjäytyneiden nuorten asiassa. Lapsilla on perusoikeus ihmisarvoiseen elämään ja koulujen tulee tukea tehokkasti nuorten osallistumista. Nuorison juurtumista täyspainoiseen yhteiskunnalliseen toimintaan on vaalittava. Meidän tulee korostaa kodin koulun ja eri aktiivisten tahojen yhteistyötä köyhyyden ja syrjäytymisen torjunnassa. Koululaitoksen tulee edistää myös heikompien hyvää suoriutumista ja ehdotonta sosiaalista yhteenkuuluvuutta, miksei viimein kotouttaa heidät tyystin suomalaiseen yhteiskuntaan?. Kaveri ei jätetä -tulisi päivittää jo nuorten slouganiksi kouluissa.
Syrjäytymisprosessia voidaan nähdä pitkänä alamäkenä, joka koko ajan pikkuhiljaa jyrkkenee. Lapsella ja nuorella on aluksi vaikeuksia koulussa ja sitten niukalti aktiivisuutta sosiaalisissa ympäristössä. Kouluhaluttomuus saattaa näyttäytyä koulun keskeyttämisenä tai alisuoriutumisena. Jatko-opiskelu tysää todistusten puutteeseen. Nuori ei kelpaa tästä syystä työmarkkinoille ja ajautuu työttömäksi. Kortistoon ei haluta ilmottautua, vaan olla vain "omassa rauhassa". Parhaimmillaan leijaillaan siististi hiutaleina opetellen elämää erilaisissa yhteisöissä ulkomailla. Siihen vapaa avoin maailma antaa kasvattavia ja kehittäviäkin mahdollisuuksia.
On kuitenkin huomattava, että kaikki koulutuksen ulkopuolella olevat tai työttömät nuoret eivät välttämättä ole syrjäytyneitä, ainakaan omasta mielestään. Syrjäytymisen käsitteeseen liittyykin monia terveydellisiä ja piilossa olevia oheisongelmia. Syrjäytymisen ehkäisyä parhaimmillaan on hyvä perushoito, joka tarjoaa lapselle turvallisen toimintaympäristön niin päiväkodissa, kotona ja koulussakin. Tästä ei pitäisi tippakaan enää tinkiä!
Syrjäytymiskehitystä tulisi todella pyrkiä ehkäisemään jo ennen ensioireiden esiintuloa ja kohdistua siis koko ikäluokkaan eikä pelkästään riskiryhmänä pidettäviin lapsiin. Tähän ei ole kunnissa riittäviä resusseja. Koskapa huomattava osa riskeistä jää kuitenkin aktivoitumatta syrjäytymiseksi yksittäisen henkilön kohdalla. Syrjäytymisvaarassa olevien tatuoiva merkitseminen aikaisessa vaiheessa voi ennaltaehkäisynkin jalossa nimessä tehtynä toimia itseään toteuttavana kauheana ennusteena.
"Hyvinvointivaltion perusteluissa keskeinen ajatus on ollut, että ongelmien ehkäisy tulee kokonaisuuden kannalta halvemmaksi kuin niiden hoitamatta jättäminen. Kyseessä on samalla sijoitus henkiseen pääomaan. Kun resursoidaan lapsiin ja nuoriin, tämä pääoma kasvaa korkoa heidän kasvaessaan ja ilmenee sosiaalisina ja kulttuurisina kompetensseina. Säästöt ehkäisevässä sosiaalipolitiikassa tuplaavat menot jälkikäteen lasten ja nuorten lisääntyneessä pahoinvoinnissa kuten pahenevissa mielenterveys-ja päihdeongelmissa". Väittävät laskelmissaan aikamme valoisat sosiaalipoliittiset asiantuntijat.
Yhteiskunnan hätkädyttävä kahtiajako menestyviin hyvinvoiviin ja syrjäytyneisiin pahoinvoiviin on tie kärystyneisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin. Mikä johtaa helposti perheissäkin epätoivoisiin tekoihin.
Lasten ja nuorten syrjäytymisen estäminen ja kasvavan vierauden pakahduttavan epätoivon hälventäminen pitäisi olla Suomessa kaikkien yhteinen asia. Olen joskus nähnyt unta välittävästä heikoimmatkin ihmiset huomioon ottavasta kannustavasta kansalaisyhteiskunnasta. Menneen ajan unelmistaan haluaa pitää sitkeästi kiinni!
Ado Sakari Ala-Krekola
Kouvola
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti