Kesä ja suven suloisuus on sukujuhlien järjestäjien kulta-aikaa. Suvut kokontuvat yhteen tuttuja tapaamaan ja nauttimaan hyvästä perinneruuasta ja arvokkasta ohjelmasta. Tullaan pakisemaan suvun menneitä tapahtumia, kertaamaan oksistojen henkilöhistoriaa ja nykytilannetta pieninpien osalata.
Mihikähän sukuhaaraan minäkin sitten kuulun?Kuka oli mun isoisänisä tai elääkö mun se pikkuserkku pohjanmaalla vielä. Onko se mun velipuoli vielä elossa, tavatiin viimeksi siellä vaarin hautajaisissa vuonna 1963 Peräseinäjoella? Miten jakselee eno Veikko tai täti Pirkko? Suku on pahin sanotaan mutta silti kokonutaan vuosi vuodelata uskollisesti yhteen. Eikä siinä mitään pahaa, päinvastoin sukuyhteys on elämää rikastava voimavara. Taakaksikin sitä joku sanoo?
Oliskohan sittenkin veri vettä sakeampaa, ihminen haluaa kuulua selkeään joukkoon. Suku on johdonmukainen sidos satojen vuosien taa!Sukuseurojen vastuuhenkilöt tekevät paraillaan kuumeista työtä juhlien ohjelmia kooten ja kutsuja lähetellen sukulaistoon.Puskaradion sukujuhla viestitys kiihtyy nykyaikisissa medioissa, nettikin on otettu teho käyttöön.
FACE BOOKtapahtumana moni suku kokoaa poikasensa siipiensä suojaan, juhlimaan luomaan ja vaalimaan sukuyhteyttä. Parhaiten pienissä suvuissa info kulkee tutulta tutuille suusta suuhun, kuin anopin ja appiukkon jutut jopa vastakarvaan ja kovalla tohinalla. Kesä taas on hyvää aikaa tavata tuttuja muutenkin kun häissä ja hautajaisissa. Onhan suvi sovun innon hengen aateen aatosten ja suvun rakkaudenkin aikaa.
Mikä on sitten perheen ja suvun merkitys nyt armon vuonna kaksituhattakymmenen? Onko sukusidos niin vahva kuin oletetaan tai halutaan se olevan? Eurooppan eteläisimmissä maissa perhekäsitys on huomattavasti laajempi, kuin meillä on tapana asia mieltää. Meillä ydinperhe käsitys ja sukusidosajattelu on jotenkin huterampi heihin verrattuna. Suomalaisuuteen ei kuulu yleisesti kovin laaja perhekäsitys, vaan se on rajattu laissakin äitii isään ja lasiin. Nykyisin on kuitenkin erilaisia varjaatioita paljon uusperheitä ja erilaisia avioliittojen myötä laajentuneita perheitä.
Etenkin maaseudulla joissa mummot ja vaarit asuvat sukutilalla lastensa kanssa on tilanne parempi kuin kaupungeissa. On lähellä ihmisiä, jotka muistaa ja muistelee vielä suvun vanhoja asioita. Miten näissä uusissa oloissa sukujuhlaperinne sukulaisuus ajattelu voi kehityä? Sukuperinnettä pitävät yllä suvun jäsenet niin halutessa. Se on yksiomaan heidän aktiivisuuden varassa. Sukutietoisuus ja halu kanssakäymiseen on suvun sisäinen asia.
Sukunimi on vahvin merkki sukuun kuulumisesta. Minijöiden ja kälyjen lasten sukutietoisuus saattaa jo hämärtyä ja ajan saatossa muuttua nimen myötä toiseksi. Se mihin mihin sukuun kuulutaan on monilla hiukan epäselvää. Etenkin nuorille tämä sukupulina pitkästyttävä setviminen on täyttä hebreaa. Ei tiedetä eikä se pahemmin kiinnosta ketä on kuka kullekin ja kukin ja kelle. Näihin kysymyksiin antaa tietysti sukupuu vastauksia, jos sellainen on tullut suvulle laadittua. Sukukiinnostus herää pääasiassa vanhoissa ihmisissä, silloin kun aletaan pälyilemään esi-isien myötä hamaan menneisyyteen.
Sukulaisten muistelu on osa vanhenemisprosessia, luonnollista juurien etsimistä. Se vastaa kysymykseen kuka olen? Mistä olen sukuna ja ihmisenä tullut ja mihin olen lapissani kenties menossa. Suvun merkitys on hyvinvointi yhteiskunnan myötä hiljalleen rapautunut, kun jokainen pärjää omillaan. Sen asema on kuitenkin vielä aika vankka etenkin varttuneissa suvun ihmisissä .
Sukujuhlia ja muita sukutapaamisia pidetään paljon. Niitä kannattaa pitää, onhan suku kuitenkin omalainen rikkaus ja rakkaus lähimäisuuden lämmin yhtyden tunne. Mutta se voi olla myös ne pakahduttavat henkilöt, joiden seuraan ei suurin surminkaan haluta pakkauta. Suvun valkoiset menestyvät lampaat sysii heikompia mustia lampaita.
Suvun onnistumisia ja suurhenkilöitä suitsutetaan seurakuntataloilla hartaudella, tavikset jotenkin autuaasti unohtaen. Joskus jopa pudotetaan pöyhkeästi joku sukupuusta, siitä tietystä suvun lähes kaikkien tietämästä vaijetusta syystä. Eräs pohjalainen sukulaiseni lausia kerran " Meirän suvuus ei oo musia eikä valakoosia lampahia kaikki me ollahan harmata!" Tätä kahta kauraa meidän pitää kestää. Suku ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää. Toivottavasti pitkään.
Ado Sakari Ala-Krekola
Kasarminmäki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti